Herätyskello soi tänään neljältä koska minulla oli aika neurologille Kokkolan sairaalaan, tietysti heti aamulla. Yöunet jäivät siis superlyhyiksi ja muutama sata kilometriä taittui melko lailla silmät ristissä. Olin tosi freesi ja virkeä lääkärin vastaanotolle mennessäni. Mitä sitten tapahtui? Ensi töikseen tämä uusi lääkäri haukkui tapaustani hoitaneen vakilääkärini hyvin epähienosti ja suorasanaisesti lyttyyn, kyseenalaistaen koko hänen ja muiden minua aiemmin tutkineiden ammattitaidon. Äänensävy oli kireä, ärtyisä ja hyökkäävä. Käytös ei ollut millään tasolla asiallista tai hyvien tapojen mukaista. Minulle tuli kurja olo.
Itse toimenpide, jonka oli kuulemma tarkoitus olla jo tuhansille tehty rutiinitarkistus, oli suoraansanottuna kamala kokemus. Lääkäri katkaisi puutikun niin että siihen jäi päähän pitkä, neulanterävä puusälö jolla hän sitten koetteli tuntoreaktioita kasvoistani, käsistäni ja jaloistani. Se sattui todella, tuntui lähinnä kuin hän olisi raastanut ihoani verille ja irti. Pyysin häntä katkaisemaan tikun tasaisemmin, pelkkä rosoinen puureuna olisi varmasti ärsykkeen aiheuttanut, mutta tylysti tokaistu vastaus kuului että tämän kuuluukin sattua! Kun hän jollakin toisella instumentilla veisti jalkapohjaani hyvin voimaakkaasti kipu oli niin suuri että aloin itkeä. Jalkapohjiin ei lakannut sattumasta edes myöhemmin päivällä, ja kun katson niitä näkyvät kantapäästä päkiään menevät paksut hailakanpunaiset viivat. Kävely tuottaa yhä kipua. Lisäksi polvissani on refleksivasarasta jääneet mustelmat. Itkuuni lääkäri reagoi kysymällä äksysti jännitänkö tutkimusta. Minä itken kivusta, en pelosta.
Surullisinta on että tämä ei ole ensimmäinen kerta kun ylimielinen ja tyly lääkäri/sairaanhoitaja kohtelee potilasta kuin alempaa olentoa. Sanotaankin, että jos olet julkisen terveydenhuollon varassa, olet kusessa. Jos ylipäätään pääset hoitoon, olet purukumi lääkärin kengänpohjassa, jotakin josta halutaan nopeasti ja mielellään koskematta eroon. Onneksi poikkeuksiakin löytyy, (myös minulla) mutta valitettavan usein olen kulkenut terveyskeskuksesta ja sairaalasta toiseen saamatta apua, tai edes tulematta kuulluksi. Potilaan hoidon ei pitäisi riippua siitä, millainen päivä ja hetki hoitajalla/lääkärillä on. Myös lääkäri on asiakaspalveluammatissa. Yksityisellä puolella tilanne on toki toinen.
Minulle on huudettu, minua on tuupattu paikasta toiseen, kädet on nostettu pystyyn edes viitsimättä kuulla oireistani, minut on lähetetty tyhjin toimin pois. Minut on leimattu luulotautiseksi, hysteeriseksi ja hulluksi, aina jo ennen kuin olen ehtinyt edes avata suutani. Nyt kolme vuotta elämäni on ollut terveyden saralla helvettiä. Blogia lukeneet jo jotain tietävätkin ja toki pidän yksityisyyden suojaa enkä kaikkea tänne edes latele. Päämääränä tässä nyt kuitenkin on saada selville mikä minulla on. Haarukka on tällä hetkellä välillä aivokasvain-Addisonin tauti- CFS. Käyn koulua mutta ilman Attea en selviäisi jokapäiväisestä elämästä.
Miksi kirjoitan tätä? Miksen vain laita kivaa kuvaa itsestäni ja aloita "tänään minulla oli päällä..." Miksen päästä itseäni ja kaikkia muita helpolla?
Koska elämäni ei ole sitä. Toisina päivinä on, useimmiten ei. Useimmiten pystyssä pysyminen on taistelu. Usein Atte saa syöttää, pestä ja pukea. Lämpöily on kokoaikaista, pahoinvointi ja oksentelu yleistä. Sanoja katoilee, muisti pätkii, vajoan kooman kaltaiseen tilaan jossa unta ei ole mutta hereille ei pääse. Tajuan ympäristöni ja kuulen äänet mutta en pysty reagoimaan niihin. On päiviä, jolloin teen tallitöitä, kävelen, nauran, jaksan kuten ennenkin. On päiviä jolloin sydän vetää rallin ja hengitys salpautuu kahdesta askeleesta. Minä en ole kunnossa, ja minä haluan tietää miksi. Minä haluan pystyä ja jaksaa kuten ennen.
Lisäksi haluan tuoda julki sen, että ihmisoikeudet on meillä potilaillakin. On oikeus tulla kuulluksi. Olen kyllästynyt siihen että minua kohdellaan kuin kuraa. Olen varma etten ole ainut joka on kokenut näin. "Tietyn ikäisen naisen psyykkinen hysteria" ei ole sinällään hyväksyttävä selitys. Miksi ainoa diagnoosi jonka voin saada on masennus? Ei tietenkään kukaan selviä mistään sairaudesta (varsinkaan pitkäaikaisesta) ilman että se on rankkaa myös psyykelle, mutta minä haluan lisäksi vastauksen siihen., mikä minulla on. Minä en suostu ryömimään peiton alle ja olemaan siellä hiljaa, ottaa psyykelääkkeet kysymättä ja lakata olemasta vaivaksi.
Taisto siis jatkukoon. Who´s with me?
-FreakyAngel
